Käsityönohjaaja

27.4.2022

SORVAAMISEN LYHYT OPPIMÄÄRÄ

Karapylkkä, talttatuki, kaavin
sorvaanko saavin
tyydynkö hyrrään tai munakuppiin
vai hyydynkö jo rouhintaan

Lähetänkö väärällä taltan asennolla
palikan lentoon,
ennätänkö väistöliikkeeseen rentoon
vai kalahtaako kalikka otsaan

Valahdanko raatona lattiaan
kaatona kalikan sarakkeeseen,
päädynkö patti päässä päivystykseen
melkein mestarisorvarin elkein

19.4.2022

BETONIA

Syöksyin sementtiin, enkä ole vieläkään päässyt irti. Betonin peittelemätön koruttomuus vetää puoleensa, sen eleetön selkeys on vanginnut yksinkertaisen sieluni.

Betonin valaminen on houkutellut kauan, mutta jäänyt kerta toisensa jälkeen toteuttamatta. Nyt sekä tilat, tarvikkeet että tilaisuus olivat kohdillaan, enkä todellakaan aikonut jättää niitä käyttämättä.

Ja homma lähti tietenkin heti lapasesta.

Tykkään suoraviivaisista, selkeistä muodoista, ja suunnittelin vesivanerista valmistettavan, avattavan muotin suorakulmaiselle ruukulle. Korkeus vaatimattomasti 50 cm ja sivun pituus 40 cm. Joopa joo. Muotin teko onnistui ilman yllätyksiä, mutta valua tehdessäni aloin kaivata betonimyllyä. Muotti oli pohjaton! Mauri nauroi onnettoman pienet rautaristikkoni suohon, ja ohjeisti tunkemaan betonin sekaan harjaterästä ja muuta tukirankaa moninkertaisen määrän suunnittelemaani enemmän.

Pohjattominkin muotti täyttyy kuitenkin aikanaan. Ruukku sai kuivua päiväkausia, suihkuttelin valua muutaman kerran liian nopean kuivumisen estämiseksi. Avaamisen hetki jännitti. Kiskoin sisämuotin irti lievää väkivaltaa käyttäen ja ruuvasin ulkomuotin auki. Ruukusta tuli komea! Ja painava. Volkkarin perä notkahti, kun ruukku jytkähti kyytiin.

Kuskasin ruukun mökille. Valutin sen lautoja pitkin peräluukusta ja kiskoin sitä pressun päällä aamukasteisella nurmikolla. Hartiat jumissa ja hauikset hapoilla sain siirrettyä sen paikalleen terassikivetyksen reunaan. Siinä on. Ja takuulla pysyy.

– Monika –

31.3.2022

IHAN TAUTISTA

Kirottu korona kaatoi sitten minutkin. Ei auttanut päätös olla viimeinen mohikaani ratsastamassa korona-aavikon läpi auringonlaskuun hengitystiet avoimina, pää selkeänä ja makunystyrät herkimmillään. Kotona tuhistessa ja köhiessä on nyt jo reilun kahden vuoden mittainen koronakurimus pyörinyt mielessä taas vähän enemmän.

Ensimmäisten, Kiinasta tulleiden uutisten aloittama outo, epätodellinen kevät 2020 tuntuu nyt kaukaiselta. Odottamaton tilanne eteni silloin vauhdilla: tammikuussa Suomen ensimmäinen koronatapaus aiheutti levottomuutta, helmikuussa asiantuntijat uskoivat vielä laajan leviämisen epätodennäköisyyteen, maaliskuussa Uusimaa oli eristettynä ja viimeistään huhtikuun tautipiikki pisti läpi paksunahkaisimmistakin tilanteen vähättelijöistä. Ja loppu onkin vähemmän hauskaa historiaa.

Omaa elämääni koronarajoittunut aika ei musertanut yhtä masentavaksi kuin monilla muilla. Metsässä pystyi edelleen juoksemaan, dreijan pyörittäminen pajan nurkassa oli koronaturvallista ja omien vanhempien ja appivanhemman ruokalähettinä toimiminen antoi mahdollisuuden olla avuksi.

Kun vielä opiskelun aloittaminen osui korona-aikaan, on omaan koronaelämääni sisältynyt hyviäkin asioita, voisi sanoa jopa kohokohtia. Edes useimpia työpaikkoja ja oppilaitoksia kurittanut etäily ei juurikaan häirinnyt. Pieni ryhmä ja isot, väljät tilat mahdollistivat opiskelun jatkumisen lyhyttä alkuajan etäjaksoa lukuun ottamatta ja pääsin ottamaan tuntumaa mm. ylläolevissa kuvissa näkyvään intarsiatekniikkaan.

Sydäntä särkee niiden puolesta, jotka korona-aika on polkenut jalkoihinsa. Läheisyyden puuttumisen tuoma yksinäisyys, etätyön ja -opiskelun haasteet, harrastusten keskeytyminen – koettelemuksia, jotka tuovat haastetta vahvemmankin selviytymiseen. Olkoon sitten pirun esiin manaamista mutta sanon kuitenkin, että kovimmat ajat koronan kanssa ovat takana, ja usko ja toivo läsnä vahvasti kuin koronapotilaan päänsärky. Tällä hetkellä harrastetaan, opiskellaan ja tehdään töitä jota kuinkin normaalisti. Ollaan yhdessä, höpistään ja halataan. Sairastutaan koronaan ilman välitöntä hätää ja ahdistusta. Ja uskon ja toivon lisäksi kun vielä rakastetaan, niin kyllä tästä taas hyvä tulee.

Ja kohta pääsee taas kouluunkin!

– Monika –

Sydäntä särkee niiden puolesta,
jotka korona-aika on polkenut jalkoihinsa.

22.3.2022

TOTUUS AIKUISESTA OPISKELIJASTA

Aikuisopiskelu saadaan usein kuulostamaan värittömältä ja terättömältä, ikävystyttävän ilottomalta. Joltain puolipakotetulta, paremman vaihtoehdon puutteessa keksityltä. Yhdentekevältä kuin sadan euron seteli miljonäärille.

Vaikka aikuisopiskelijalla on enemmän vuosia mittarissa kuin moottorissa, kytee uuden oppimisen ja itsensä haastamisen halu hellittämättömänä. Kun kipinä pääsee roihahtamaan liekkiin, on sammutuskaluston perässä enää turha säntäillä.

Vaikka opiskelu jo itsessään tuo elämään sisältöä ja mahdollisuuksia, haluaa aikuisopiskelija myös työllistyä valitsemalleen alalle. Termiä työvoimapoliittinen tilanne ei voi ohittaa kuin yhä yliluonnollisempaan tahtiin tupsahtavia syntymäpäiviä. Lupaavalla työllisyystilanteella on suora yhteys energiatasoon ja opiskeluintoon.

Aikuisopiskelijan painotukset opiskelijaelämässä ovat kiinteytyneet. Ruokalaan ryntäämisen riemu on rajaton kuin muinoin baariin porhaltaessa. Reilut pari vuosikymmentä soppakauhaa päivittäin pyöritelleenä aikuisopiskelija tuntee lähes syyllisyyttä viilettäessään valmiiseen pöytään. Mutta vain lähes.

Erikoista ja ehdottoman epäreilua on, että vaikka opiskelijaelämässä nesteytyksen määrä vähenee, aamuinen pärstä peilissä tuo vaivatta mieleen muistot muinaisten opiskeluaikaisten turnajaisten jälkeisistä aamuista.

Aikuisopiskelija psyykkaa itseään päivittäin kohtaamisiin somettuneen ja digitalisoituneen opiskelutavan kanssa. Lukio-opintoihin aikoinaan aineeksi tullut automaattinen tietojenkäsittely ei onnistunut herättämään kiinnostusta. Jatko-opinnot johtivat keraamikon ammattiin, ja työelämä painottui käsillä tekemiseen. Epäluulot ja pelot tieltä potkien aukeaa kuitenkin polku, josta kynää ja paperia rakastavakin selviytyy suuremmin kompuroimatta. Median mahdollisuudet on tunnustettava, vaikka yotubeinstagramillustratorslideshare kuulostaisikin samalta kuin seuraavalle sukupolvelle puhelinluetteloaerobictallentavadigiboksi.

Ajan kuluessa elämä muuttuu ja roolit tasoittuvat. Aikuisopiskelijan apuna on huomaamatta aikuisiksi kasvaneiden omien lasten elämä diginuoruus. Henkinen tuki ja kannustus ovat niin vahvoja, että aikuisopiskelijakin oppii löytämään somettamisesta ja digittämisestä myös ne hyvät puolet.

– Monika –

Kirjoittaja on raumalainen käsityönohjaajaopiskelija, joka o niingo gotonas uuden oppimisen ja kokemisen parissa.

Kuvat Suvi Myllymäki @luovastudiosuven